Kerran fuksi, aina fuksi?
Mä voisin kirjoittaa tosi samanlaisen postauksen kuin viime viikolla. Voisin kertoa kuinka taas oon pyörittänyt TYY-kierroksia ja roikkunut iltaisin fuksitapahtumissa. Voisin puhua orientaatiopelista, josta olen niin monesti jo puhunut, mutta siitä voitte muutenkin lukea täältä: http://tyy.fi/fi/medialle/ajankohtaista/orientaatiopeli-utustart-tutustuttaa-yliopistoon. Kaikkien näiden välissä yrittänyt jälleen kirjoittaa opiskelijavalinnasta, mutta aika on ollut kortilla. Eli sitä samaa vanhaa mitä aina ennenkin. Siispä ajattelin tällä viikolla erilaisen lähestymistavan. Tekemisien sijasta, kirjoitan ajatuksista.
Viime viikkoina olen ajatellut paljon fukseuttani. Toisaalta tuntuu että siitä on ikuisuus, toisaalta taas muistain ihan liian hyvin minkälaista se oli. Kun keskiviikkona kävelin Pub 2:seen johdantoluennolle, mua jännitti vähäsen. Ei se, että olen menossa puhumaan koko tiedekunnan fukseille, vaan se että mä muistin miltä tuntui kävellä sinne ensimmästä kertaa ikinä. Joskus pieni ikuisuus sitten. Ja kyllä mä vähän jo olin odottanut Fobian fuksien näkemistä. Tuntui vähän väärältä odottaa sitä näin paljon. Mä oon TYYssä, kaikkien fuksien pitäisi olla yhtä tärketä. En kuitenkaan voi sille mitään, että ne omat kiinnostaa eniten. Vaikka superkivaa mulla viimeiset pari viikkoa on ollut myös "ei omien" kanssa.
Esityksen aikana katse harhaili fuksista toiseen. Mä tiedän, että te olette täällä jossain. Oletko sä uusi fobialainen? Mä haluaisin, että olisit. Salaa ehkä itsekkin haluaisin olla. Ajatukset harhailee, ja yllätän itseni ajattelemasta ääneen, vaikka pitäis keskittyä dioihin ja itse presikseen: "TYYllä on melkein 150 järjestöä. Tässä kohtaa teille tutuin on varmaan se oma ainejärjestö. Niin se mullakin oli. Elämäni paras virhe. Lähteä fuksina mukaan mun ainejärjestöni Fobian hallitukseen... ja nyt mä oon tässä". Vieressä TYYn hallituksen puheenjohtaja katsoo mua ja hymyilee. Tuntuu epätodelliselta, että mä olen tässä, enkä tossa: fuksina katsomassa esitystä.
TYYn hallitus. Se on se opiskelijajärjestötoiminnan multihuipentuma, ja sen yläpuolella ei ole mitään. Niin mä muistan silloin ajatelleeni. Se oli enemmän tai vähemmän takaraivossa haaveena omasta TYYkierroksestani asti. Sillon mulla oli pitkän aikaväin suunnitelma miten sinne päästään, askel askeleelta, vuosi vuodelta. Nyt mulla ei ole vastaavaa suunnitelmaa tuleville vuosille. Mä tiedän mitä mä haluaisin ensi vuodelta, mutta mulla ei ole hajuakaan mitä mä haluan sen jälkeen. Ei, vaikka uusia "tasoja" TYYn yläpuolella ja ympäriltä paljastuu jatkuvasti. Tavallaan olen ihan onnellinen, että voin tästä eteenpäin olla vain elämän vietävänä, ja katsoa minne se vie. Tavallaan se kuitenkin tuntuu surulliselta.
Illalla seuraan Indexin aarteenmetsästystä muiden vanhempien opiskelijoiden kanssa piknikillä. Tuolla mä olin tosen vuoden opiskelijana: Indexin hallituksessa, tarkastamassa fuksijoukkueiden löytämiä aarteita. Päävastuussa tän tapahtuman järkkäämisestä. Siitäkin on niin kauan. Tuntuu käsittämättömältä miten paljon on tullut tehtyä, miten paljon naurettua.
Fuksit haluaa kuvia mun kanssa. Ne haluaa, että mä laulan sosiaalitieteilijän kanssa aikuista naista. Ne haluaa nostaa mut käsiensä varassa ilmaan ja kuvata videon jossa huutavat "hän on vanha Indexläinen, hän on TYYn hallituksessa". Ainakaan aarteenmetsästyksen aarteet eivät ole liiaksi muuttuneet. Nyt mä oon yksi aarteista, "vanha hallituslainen". Vanha. En mä ole vanha, vasta 23. Vain kipeät viisi vuotta vanhempi kuin fukseista nuorimmaiset. Tai kyllä mä vähän vanhaksi välillä itseni tunnen.
Viime viikkoina olen ajatellut paljon fukseuttani. Toisaalta tuntuu että siitä on ikuisuus, toisaalta taas muistain ihan liian hyvin minkälaista se oli. Kun keskiviikkona kävelin Pub 2:seen johdantoluennolle, mua jännitti vähäsen. Ei se, että olen menossa puhumaan koko tiedekunnan fukseille, vaan se että mä muistin miltä tuntui kävellä sinne ensimmästä kertaa ikinä. Joskus pieni ikuisuus sitten. Ja kyllä mä vähän jo olin odottanut Fobian fuksien näkemistä. Tuntui vähän väärältä odottaa sitä näin paljon. Mä oon TYYssä, kaikkien fuksien pitäisi olla yhtä tärketä. En kuitenkaan voi sille mitään, että ne omat kiinnostaa eniten. Vaikka superkivaa mulla viimeiset pari viikkoa on ollut myös "ei omien" kanssa.
Esityksen aikana katse harhaili fuksista toiseen. Mä tiedän, että te olette täällä jossain. Oletko sä uusi fobialainen? Mä haluaisin, että olisit. Salaa ehkä itsekkin haluaisin olla. Ajatukset harhailee, ja yllätän itseni ajattelemasta ääneen, vaikka pitäis keskittyä dioihin ja itse presikseen: "TYYllä on melkein 150 järjestöä. Tässä kohtaa teille tutuin on varmaan se oma ainejärjestö. Niin se mullakin oli. Elämäni paras virhe. Lähteä fuksina mukaan mun ainejärjestöni Fobian hallitukseen... ja nyt mä oon tässä". Vieressä TYYn hallituksen puheenjohtaja katsoo mua ja hymyilee. Tuntuu epätodelliselta, että mä olen tässä, enkä tossa: fuksina katsomassa esitystä.
TYYn hallitus. Se on se opiskelijajärjestötoiminnan multihuipentuma, ja sen yläpuolella ei ole mitään. Niin mä muistan silloin ajatelleeni. Se oli enemmän tai vähemmän takaraivossa haaveena omasta TYYkierroksestani asti. Sillon mulla oli pitkän aikaväin suunnitelma miten sinne päästään, askel askeleelta, vuosi vuodelta. Nyt mulla ei ole vastaavaa suunnitelmaa tuleville vuosille. Mä tiedän mitä mä haluaisin ensi vuodelta, mutta mulla ei ole hajuakaan mitä mä haluan sen jälkeen. Ei, vaikka uusia "tasoja" TYYn yläpuolella ja ympäriltä paljastuu jatkuvasti. Tavallaan olen ihan onnellinen, että voin tästä eteenpäin olla vain elämän vietävänä, ja katsoa minne se vie. Tavallaan se kuitenkin tuntuu surulliselta.
Illalla seuraan Indexin aarteenmetsästystä muiden vanhempien opiskelijoiden kanssa piknikillä. Tuolla mä olin tosen vuoden opiskelijana: Indexin hallituksessa, tarkastamassa fuksijoukkueiden löytämiä aarteita. Päävastuussa tän tapahtuman järkkäämisestä. Siitäkin on niin kauan. Tuntuu käsittämättömältä miten paljon on tullut tehtyä, miten paljon naurettua.
Fuksit haluaa kuvia mun kanssa. Ne haluaa, että mä laulan sosiaalitieteilijän kanssa aikuista naista. Ne haluaa nostaa mut käsiensä varassa ilmaan ja kuvata videon jossa huutavat "hän on vanha Indexläinen, hän on TYYn hallituksessa". Ainakaan aarteenmetsästyksen aarteet eivät ole liiaksi muuttuneet. Nyt mä oon yksi aarteista, "vanha hallituslainen". Vanha. En mä ole vanha, vasta 23. Vain kipeät viisi vuotta vanhempi kuin fukseista nuorimmaiset. Tai kyllä mä vähän vanhaksi välillä itseni tunnen.
TYYssä on toisin. Siellä mä olen selvästi nuorimpia. Mutta kyllä meidän kolmekymppisetkin vaikuttaa ihan onnellisilta. Kerron ruokapöydässä aarteenmetsästysillastani. TYYn "vanhat" nauraa ja pudistelee päätään: "Kyllä mäkin sillon jaksoin kun olin hallituksessa, mutta en mä enää". Mä voin jo nähdä itseni naureskelemassa viiden vuoden päästä jossain TYYn alumnitapaamisessa, silloiselle hallituslaiselle. Kyllä mäkin silloin jaksoin, kun mä olin TYYn hallituksessa, mutta en mä enää jaksais. Hassu kontrasti, yhtäällä mä olen vanha ja viisas, toisaalla taas nuori ja naivi.
 |
| Nostalgian kunniaksi kuva-arkistoni aarteita: tässä uunituore kakkosvuosikurssilainen kera silloisten hallitustovereidensa, valmiina toivottamaan elämänsä ensimmäisiä uusia fukseja tervetulleiksi yliopistoon. |
Kommentit
Lähetä kommentti