Miltä tuntuu tulla valituksi TYYn hallituksen puheenjohtajaksi?

Marraskuu on ollut isoilta osin iltamenojensa takia kokonaisuutena raskas. Yhteen kuukauteen mahtui kolme edustajiston kokousta (juhlaedari, normiedari, valintaedari), TYYn vuosijuhlaviikko, liittokokous, edarivaalit ja koko TYYn vuoden 2018 hallituksen valintahässäkkä. Ei siis ihme, kun on tuntunut siltä ettei vuorokauden tunnit riitä oikeastaan mihinkään.

Tilanne alkaa kuitenkin tasoittua. Tai alkaisi, jos mua ei olisi valittu tulevan vuoden hallituksen puheenjohtajaksi. Valinnan myötä tämä viikko on mennyt isoilta osin perehdytysten suunnittelussa sekä uuden hallituksen ensimmäisissä perehdytyksissä. Muilta osin kaikki tuntuu olevan aika paljon asioiden paketointia. Aikaa on esimerkiksi mennyt reilun 25 sivun mittaisin kopovastaavan testamentin kirjoittamiseen. Testamentissä käydään läpi mitä mä olen tänävuonna tehnyt, mitä ensi vuonna pitäisi tehdä ja mitä kopovastaava ylipäätänsä tekee. Isoilta osin siis samoja teemoja kun esimerkiksi täällä blogissa, joskin koherentimmassa ja tiiviimmässä muodossa. Ja nyt kun testamentti on saatu valmiiksi, ensi viikolla olisi tarkoitus hyökätä toimintakertomuksen kimppuun. Se vasta lopusta kertookin, että yhtäkkiä pitäisi olla kirjoittamassa paperia kaikesta mitä vuoden aikana on tapahtunut.

Jos yksi nosto lopettelun, ja toisaalta uuden aloittelun ohella pitää tästä viikosta tehdä, olisi se jatko-opiskeljoiden tapahtuma. Jatkarit oli tän vuoden toimintasuunnitelmassa yksi fokus, joka vuoden mittaan epäonnisten sattumusten ja yleisen muun kiireen takia jäi vähän vähemmälle huomiolle. Tällä viikolla saatiin kuitenkin lopulta järjestettyä yhdessä Turun yliopiston Tieteentekijöiden ja tutkijakoulu UTUGSin kanssa jatkaritapahtuma. Tapahtumassa pohdittin mm. jatkarien roolia osana yliopistoyhteisöä, niin opiskelijoina kuin työntekijöinä. 

Mutta mitä tulee itse valintaan. Olo on edelleen isoilta osin vähän epätodellinen, tavallaan irallinen. Onnellinen joo, mutta tuntuu ettei mulla ole vielä ollut aikaa miettiä mitä tää pitkässä juoksussa tarkoittaa. Vappupuhetta 40 000 ihmisen edessä osaan kuitenkin jo jännittää vähäsen. Mutta noin muuten, mitä se konkreettisesti on, kun Miika (istuva hpj) tai istuva hallitus ei ole enää toimistolla. En ole oikeastaan ehtinyt kunnolla surra loppuvaa vuotta. Vaikka varmasti sekin tulee vielä sieltä. Vaikka työntekijät jää, niin ympäriltä lähtee kuitenkin kuusi vuoden aikana rakkaaksi tullutta ihmistä. Mutta kyllä sen tietää, että ajan kanssa uudesta hallituksesta tulee vähintään yhtä rakas.

Välillä se epätodellinen olo iskee perehdytyksiä suunniteltaessa. Siinä kun pääsihteerin kanssa pohtii miten sektorijako kannattaa suorittaa. Kun katselee uusia hallituslaisia. Ei sillä, että asioihin olisi vaikea tarttua uutena puheenjohtajana. Oikeastaan pj:n rooli tuntuu jo nyt tosi luonnolliselta: tottakai mä lähettelen uusille hallituslaisille aikataulukoosteista ja tottakai mä jo nyt linjailen joitain tulevaan vuoteen liittyviä asioita pääsihteerin kanssa. Näinhän tän pitikin mennä. Tätä kohti mä oon koko viime vuoden liikkunut. Tätä mä olen halunnut. Ja tälle mä olisin myös joskus fuksina räkäisesti nauranut, jos joku olisi mut silloin TYY-kierrokselta sivuun vetänyt ja asiasta kertonut.

Eihän musta koskaan edes pitänyt tulla oman ainejärjestön puheenjohtajaa. Se ajatus tuntui yksinkertaisesti mahdottomalta. Mutta musta tuli. Ja sen jälkeen edaattori. Sekin tuntui isolta askelmalta silloin, miten kukaan muka uskaltaisi olla ehdolla vaaleissa? Tai voisi tavallisena pulliaisena päästä läpi? Seuraava "järkytys" oli edessä vuosi sitten, kun mut valittiin TYYn hallitukseen. Ja nyt tämä. Kaiken rinnalla tämä ei oikeastaan tunnu yhtä isolta harppaukselta, vaan enemmän luonnolliselta seuraavalta askeleelta. Tottakai musta tulee hallituksen puheenjohtaja. Eikä ihme: olenhan mä nyt vuoden verran tehnyt tiivstä yhteistyötä istuvan hpj:n kanssa. Nähnyt, että sekin on vain ihminen, joka tekee virheitä. Ollut sen työpari ja välillä jopa tuurannut. 

Tässä tilanteessa ei voi kuin ihmetellä sitä matkaa, mikä on yliopistouran alkuajoista tullut tarvottua. Sitä kuinka lyhyt aika siitä tuntuu olevan, kun mä ekoja kertoja syyskokouksessa kädet täristen odotin mun valintaa Fobian Index-vastaavaksi. Voi onneksi sillon ei tarvinnut puhua, kun ei ollut vastaehdokkaita, en tiedä olisinko uskaltanut. Mähän en edes meinannut uskaltaa kertoa, että haluaisin hallitukseen! Se jos mikä oli iso hyppy! Ja kuinka jokaisen hypyn jälkeen on opittu jotain, mikä on auttanut tekemään sen seuraavan punnerruksen korkeammalle, uudelle, ja epätodennäköisemmälle tasolle. Tasolle, jota en koskaan kuvitellut saavuttavani.

Haku jännittää kaikkia riippumatta siitä onko pesti johon hakee suuri tai pieni. Mua ainakin jännitti taas ihan yhtä paljon kun järjestöuran alkupäässä. Siksi kannustus on tärkeää. Listasin viime vuoden alkupuolella ylös kaikki nimet, jotka on tällä matkalla olleet kannustamassa, ja pääsin reiluun pariin kymmeneen. Muistan yksittäisiä hetkiä, yksittäisiä ihmisiä, yksittäisiä lauseita, jotka on silloin vaikuttaneet lopulliseen päätökseen hakea. "Kyllä toisen vuoden opiskelija voi olla ainejärjestön pj, ja sä olisit siinä tosi hyvä". "Älä huoli, kyllä sua enemmän kun kaks äänestää, sä oot kuitenkin Fobian istuva pj". "Hei kuule, jos sä et nyt hae TYYn hallitukseen, niin et sä tule koskaan hakemaankaan. Se oli huippu vuosi, sä et oikeasti halua missata sitä". Ja kuinka pienestä se on joskus ollut kiinni. Tämän takia yritän aina muistaa parhaani mukaan kannustaa muitakin eteenpäin.

En usko, että mun kannustajat - ainakaan ne alkupään, oikeasti ajatteli, että näin voisi käydä. Ja kuinka kiitollinen näin jälkikäteen olen heille. Enkä mäkään ajatellut joutuvani tilanteeseen, missä normaalina päivänä saatan kävellä kauppikselle ja spotata sieltä infonäytöltä tälläisen tekstin: