Vappupuheen ihanuus ja kamaluus

Viimeiset minuutit kuluvat hitaasti

Lakituspuheeseen on tunti. Istuin Taidemuseon edessä katsomassa vielä toistaiseksi lähes tyhjää mäkeä, ja pelkään oksentavani. Olen aina reagoinut jännitykseen mahallani.

Päässä pyöri miljoona asiaa jotka voi mennä pieleen. Entä jos pudotan ylioppilaslakkini, eikä minulla ole mitään mitä nostaa ilmaan? Entä jos puhe lähtee tuulen mukana, enkä muistakaan sitä ulkoa? Entä jos horjahdan alas kivimuurilta lipunkantajien niskaan, tai minulle tulee hikka kesken kaiken? Mutta eniten pelottaa, ettei paikalle tule kukaan, eikä kukaan huuda, kun toivon heidän huutavan ja nostavan lakit ilmaan.

"Ne on tulleet sinne pitämään hauskaa, huudata niitä", muistan muutamia vuosia sitten tokaisseeni silloiselle hallituksen puheenjohtajalle tämän pohtiessaan puhettaan. Ja tavallaan kai päätin aika aikaisessa vaiheessa, että haluan osallistaa yleisöä edeltäjiäni enemmän. Ajattelin huudattaa niitä vähän alkuun, vähän loppuun ja vähän välissä. Mutta entä jos se ei toimikaan? Entä jos kukaan ei vastaa, ja se on vain kiusallista?

Kiipeän korokkeelle. "Muistittekste ottaa lakit mukaan?", kysyn puheen aluksi, ja saan vastaukseksi ilmassa heiluvia lakkeja ja huutoa. Helpotus. Kaikki jännitys katoaa. Ehkä tää toimii.

Tuhat ja yksi mielipidettä

Katse kiertää yleisössä, ja yritän saada kiinni yksittäisten ihmisten reaktioista. Mulla on hauskaa, mutta onkohan muillakin?

Muistan viime vuoden vappupuheen reaktiot. Sen miten osan mielestä puhe oli liian oikeistolainen, osan mielestä liian vasemmistolainen. Odotan ristiriitaista palautetta omastakin puheesta, ja sitä myös saan: puhe on palautteen perusteella sekä liian poliitinen että liian epäpoliittinen. Saan kehuja siitä, että uskallan kritisoida hallitusta suoraan, mutta toisaalta kritiikkiä siitä, että kritisoin hallitusta suoraan.

"Kirjoita sun näköinen puhe. Älä liikaa murehdi muiden reaktioita. Siellä on niin paljon ihmisiä, että ovat pakostakin eri mieltä keskenään", eräs edeltäjä antoi ohjeeksi. Päätän kirjoittaa puheen, johon voin ainakin itse olla tyytyväinen.

Minkälaiseen puheeseen voin olla tyytyväinen?

Haluan kirjoittaa puheen, jolla yritän vaikuttaa kuulijoihin. Mutta miten? Tapani vaikuttaa on olla vähän raflaavaa. Ei mitään sellaista, mitä mä en kehtaisi sanoa suoraan kritisoimilleni tahoille. Haluan olla kiltti. Ja ehkä myös puhua kiltteyden puolesta? Muutenkin vaikuttamisessa tykkään esittää konkreettisesti ja suoraan missä on mielestäni ongelma, mitä vaihtoehtoja olisi ollut sekä yleisesti fiilistellä siitä, miksi asia on tärkeä. Omasta mielestäni kaikki elementit on kirjoitettu puheeseen.

"On kahden laisia poliittisia puheita. Sellaisia, jossa vaan luetellaan asioita, ja sellaisia, jolla pyritään oikeasti vaikuttamaan kuulijoihin. Sä pidit jälkimmäisen". Spontaani palaute heti puheen jälkeen hymyilyttää. Henkilöltä, joka ei tiennyt kirjoitusvaiheen pohdinnoistani. Siihen mä pyrin. Halusin puhua politiikasta, en nostaakseni tiettyjä puolueita, vaan vaikuttaakseni kuulijoihin. Vappupuhe leviää perinteisesti aika laajalle, ja puheen sisällöllä on väliä. Koskaan ei voi olla täysin varma kuka sen sattuu lukemaan tai kuulemaan. Reilun 10 000 ihmisen joukkoon kun mahtuu vaikka ketä.

Seuraavana päivänä facebook kilahtaa. "Erityiskiitos hyvästä puheesta mäellä". Viestin lähettäjä on kansanedustaja. Ainakin jossain tavoitteessani olen onnistunut.

On poliittinen valinta mitä jätetään sanomatta

Puheen jälkeen kritiikkiä herättää myös se, ettei puheessa ole käsitelty joitain tiettyjä teemoja. Jokaisella tuntuu olevan mielipide, mistä olisi pitänyt puhua, mutta kukaan ei ole vielä sanonut mitä olisi pitäisi jättää sanomatta.

Puheen ohjepituus on viisi minuuttia. Muistan istuneeni TYYn toimistolla tuijottamassa sekuntikelloa. Se näyttää melkein kuutta minuuttia, ja itse tilaisuudessa pitää kaikumisen takia puhua vielä hitaammin. Edeltäjiäni on paikoin kritisoitu liian pitkistä puheista. Jostain on pakko karsia, ja mitään ei voi ainakaan lisätä. Ei vaikka haluaisin. Haluaisin puuttua kaikkiin maailman vääryyksiin yhdessä puheessa. Olen epävarma puheen keskellä olevista löyhästi tiedekuntiin perustuvasta välihuudatuslistasta. Siinä on kahdeksan eri tieteenalaa: humanistit, kasvatustieteilijät, kauppatieteilijät, luonnontieteilijöitä, lääkisläiset, oikeustieteilijät, yhteiskuntatieteilijät ja tietysti teekkarit. Lista tuntuu liian pitkältä ja liian luettelomaiselta. Haluan karsia sitä.

Onko mulla joku syy mainita teekkarit erikseen? Se on toki tiedekunnan nimessä, mutta tiedekunta oli vuosikymmeniä tätä ennen matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta. Pyörittelen yliopiston aloituspaikkamäärätilastoja. Teekkareita aloittaa vuodessa 65, matemaatikoita 80. Kasvatustieteellisessä on enemmän opettajia (235) kuin kasvatustieteilijöitä. Eikä mun oma pääaine, psykologiakaan, ihan täysin sovi yhteiskuntatieteilijöiden tai minkään muun alle. Enkä mä voi herran jumala luetella kaikkea yli 70:tä pääainetta tässä puheessa. Johonkin on pakko vetää raja, enkä mä näe tarpeeksi vahvoja perusteita nostaa teekkareita listan jatkoksi.

Ainoa tapa olla tekemättä rajausta on luopua koko välihuudatuksesta. Silloin kukaan ei ainakaan pahastu, mutta kukaan ei saa hurrata. Ja ajatuksena musta tiedekuntien huudattaminen on niin hauska tapa osallistaa yleisöä. Tehdä sitä, missä halusin skarpata suhteessa edeltäjiini.

Eri ihmiselle jää eri asiat mieleen puheesta

"Mä yritin pitää puheen avoimen yhteiskunnan puolesta, mutta se nähtiin vain opintotukiränttäyspuheena", eräs edeltäjäni harmitteli joitain viikkoja sitten. Puheeni oli tarkoitus olla puhe koulutuksen, laajan osaamisen ja sivistyksen puolesta. Halusin vaihteeksi nostaa niitä aloja, joiden ympärillä ei ole hyvää pöhinää. Joita lähtökohtaisesti esimerkiksi ministeriö ei ole yhtä innokkaasti rahoittamassa. Kuitenkin puheen keskeisin uutisoitava asia on se, että se oli puhe, jossa ei mainittu teekkareita erikseen tiedekuntia lueteltaessa. Ironisesti puheen uutisointi tuntuu alleviivaavan sitä ongelmaa, jonka yritin nostaa esille. Kun yrittää puhua muusta kuin teknisestä osaamisesta, mediassa ihmetellään miksi ei puhuta teknillisestä osaamisesta erikseen.

Kiitos ja kumarrus

Olenko mä oikeasti jo nyt puheeni lopussa? Tartun lakkiini ja nostan sen ilmaan. Kysyn paikalla olijoilta ovatko he valmiita. Taidemuseonmäki muuttuu valkoiseksi lakkimereksi esimerkkini voimasta. Wau. Saan puheen päätteeksi aplodit, kumarran hetken mielijohteesta ja kiipeän alas korokkeelta.

Olo on tyytyväinen, mutta yllättäen hutera. Jalat tärisee ja pelkään niiden pettävän alta. Pitää päästä istumaan. Äsken ylhäällä seisoessa ei ollut vastaavaa ongelmaa. Sitten tulee pieni itku. Pääasiassa ilosta, mutta vähän helpotuksesta. Uskalsin tehdä sen. Onnistuin luovimaan erilaisten puheeseen kohdistuvien ristipaineiden viidakossa mielestäni hyvin. Ja ennen kaikkea uskalsin tehdä sen, mitä en vuosia vuosia sitten ujona pikkutyttönä olisi koskaan kuvitellut uskaltavani. Uskalsin kiivetä tuhansien ihmisten eteen puhumaan. Ja se oli yksi elämäni parhaista kokemuksista.

Ps. koko vapun lakituspuheen voi lukea TYYn sivuilta: https://www.tyy.fi/fi/medialle/ajankohtaista/vappupuhe-2018