Marginaalimerkintöjä rooliodotuksista

Olen jo jonkun aikaa pyöritellyt rooliodotuksista kirjoittamista päässäni. En siis suoraan TYYstä kirjoittamista, vaan enemmän omien havointojeni sanoittamista. Huomaamieni rakenteiden pohtimista. Aihe nosti taas päätään loppukeväästä lisääntyneiden seminaarien myötä. Viimeisimmässä kirjoituksessa mainitsin sivulauseessa, että kevään kunniaksi kaikki sidosryhmät ovat innostuneet seminaarien järjestämisestä. Kutsujen määrän lisääntymisen myötä myös oma kalenteri täyttyi seminaareista. Yleisesti seminaarien teemat ovat olleen vähän kaikkea tekniikankoulutuksen kehittämisestä Kansainvälisten osaajien houkuttelemisesta Turkuun ja kv-työllistymisen lisäämiseen. Mutta seminaarien ja niiden yhteydessä pidettävien workshoppien aiheilla ei sinänsä ole tässä väliä, koska en ajatellut ruotia yksittäisten seminaarien tapahtumia, vaan ennemmin kuvata yleisellä tasolla tiettyjä rooliodotuksia, joihin huomaan jatkuvasti törmääväni. Tiettyä rakenteellista kaarta, joka on viime aikoina alkanut ärsyttää.

Alkuinnostus. Jee, me saatiin opiskelija! Monesti opiskelijoita on paikalla vain kourallinen, eikä ole itsestäänselvää, että jokaisessa workshopryhmässä on opiskelija. Monesti opiskelija toivotetaan lämmöllä tervetulleeksi. Me saatiin se dynaaminen nuori, kertomaan miten asiat oikeasti ovat!

Intensiivisten päivien piristys - seminaareja saatetaan välillä järjestää vaikka Aurajoessa

Ja sitten töihin. Se dynaaminen nuori. Sehän voisi varmaan olla sihteeri. Tai se, joka jää tähän pisteelle esittelemään meidän ryhmän posteria. Tai edustaa meidän ryhmää paneelissa. Ihan sama mikä erikoisrooli, katseet kääntyy usein muhun. Ainoan poikkeuksen tekee ryhmän puheenjohtaminen, siitä puhuttaessa olen ehkä viimeinen henkilö, jota ehdotetaan tehtävään. Tai mistä sitä tietää, koskaan keskustelussa ei olla päästy pisteeseen, jossa kukaan olisi sitä kysynyt.

Alkuun erikoisroolien kasaantuminen tuntui hieman hämentävältä. Ne tunnuttiin antavan ylhäältä päin, ei tasavertaiselle workshoppaajalle. Ei kysytty haluaisinko olla sihteeri, vaan tökättiin kynä käteen ja sanottiin, että sä olet sihteeri. Parhaimmillaan puolen päivän pituisessa seminaarissa olen ollut ensin sihteeri, sitten ryhmätyönesittejä ja lopulta ryhmän panelisti. Eikä tapaus ollut ainutkertainen, vaan yhdessä viime viikkojen seminaareistani, jossa oli kolme  workshoppia, jouduin jokaisessa kieltäytymään erikseen sihteerin roolista.

Paneelikeskusteluihin osallistun mielelläni, ja onhan se hyvä tapa saada äänensä kuuluviin, mutta jatkuva sihteerin rooli tuntuu ongelmallisemmalta. Kun keskustelu ryhmässä käy kuumana, on pakko keskittyä siihen, että saa kirjoitettua ryhmän pointit ylös. Tämä vie käytännössä kokonaan mahdollisuuden osallistua keskusteluun. Siksi olen ottanut viime aikoina linjaksi kieltäytyä sihteeröinnistä usein sanomalla, että haluaisin mieluummin osallistua aktiivisesti aiheesta keskusteluun. 

Stereotypiota. Niin tehän ette nykyään halua yhtä turvallista työpaikkaa, johon sitoutua kymmeniksi vuosiksi. Niin tehän ette mielellänne valmistu, kun opintotuella eläminen tuntuu turvallisemmalta. Niin 24-vuotiaan miehen suurin ongelmahan on yleensä se, mistä löytäisi jonkun tytön. 

Kun puhutaan nuorista tai opiskelijoista jossain workshopissa, tuntuu että valtaosa omasta energiasta menee olettamuksien korjaamiseen. Kaikista turhauttavin on tilanne, jossa vastapuoli ei kyseenalaistuksesta huolimatta pysähdy kyseenalaistamaan omia oletuksiaan, vaan samaa vinolta tuntuvaa stereotypiaa saa olla jatkuvasti korjaamassa. Erityisen ärsyttäväksi asian tekee se, että monesti samat henkilöt ovat myös niitä henkilöitä, jotka alkuun olivat innoissaan, että me saatiin se nuori kertomaan miten asiat oikeasti ovat.

Mitä pitäisi tehdä? Oman kokemukseni mukaan paikat, jotka ovat tottuneita toimimaan opiskelijoiden kanssa yleensä osaavat sen parhaiten. Esimerkiksi yliopiston omissa kehittämisworkshopeissa törmää huomattavasti harvemmin kuvaamiini ongelmiin. Asiaan on oikeastaan helppo ratkaisu: Älä oleta, kysy. Älä kerro, kuuntele. Ja muista, että se ikävä erikoisrooli voi tuntua siitä nuoresta ihan yhtä ikävältä.

-----

Bonus rooliodotuksista: Kerran johtaja, aina johtaja. Vietin viimeiset kaksi päivää Jyväskylässä Suurten Etelä- ja Keski-Suomalaisten MonialaYliopistojen Ylioppilaskuntien (SEKSMYY) hallituksen puheenjohtajien tapaamisessa. Pj-kollegat ovat vilpittömästi yksi vuoden parhaista asioista. Vertaistukea ei voita mikään.

Keskustelun lomassa eksyimme pohtimaan missä kaikissa kummallisissa asioissa meiltä on kaivattu linjausta. Yksi kertoi että joutui päättämään minne siirrytään jatkoille (puheenjohtaja oli itse menossa kotiin, ei jatkoille) toinen taas joutuu jatkuvasti päättämään missä lounastetaan. Perjaatteessa pieniä ja merkityksettömiä asioita, mutta asioita jotka toistuvat useita kertoja päivässä, myös vapaalla oltaessa. Jatkuva johtajan rooli voi välillä tuntua raskaalta. Itse en usein arjessa kiinnitä siihen huomiota, vaan se pulpahtaa usein pintaa vasta kun on seurassa, joka ei odota sen roolin ottamista. Silloin se tuntuu outona keveytenä. Eikö mun oikeasti tarvitse nyt tehdä mitään, huolehtia siitä että asiat toimii.