Osa 2: Jekaterinburg - Irkutsk

JEKATERINBURG: Päällimmäinen tuntuma kaupungista, on että kyseessä on Teollisuuskaupunki. Kuten oikeastaan monet muutkin Transsiperian varrella olevat kaupungit näyttää olevan. Arkkitehtuuriltaan ei mitenkään yllättävä: neuvostolaisen näköisiä betonimöhkäkeitä taloina, ja niiden seassa hienoja katedraaleja kultakupolit hohtaen. Tavallaan ristiriitaista, siksi tavallaan kiinnostavaa. Toisaalta väliin mahtuu myös suhteellisen modernin oloisia, lähes kokonaan lasisen näköisiä tornitaloja.

Hostellissa on wifi (melkein kaikissa hostelleissa taitaa nykyään olla). Googlen avullakaan en onnistu kaivamaan yhtäkään suuresti sykähdyttävää asiaa minkä haluaisin erityisesti nähdä. Kartasta löytyy kuitenkin alue, jolla on lähekkäin useampi nähtävyydeksi merkitty paikka. Meidän toimintasuunnitelma on usein kävellä mahdollisimman paljon, silt varalta että löydetään matkalta vahingossa jotain sykähdyttävää. Eikä kiirekkaan ole, kun juna lähtee vasta illalla. Matkakumppanin mukaan käveltiin rinkkojen kanssa "ainakin kymmenen kilometriä" mä olisin taipuvaisempi veikkaamaan viittä.

Ensimmäinen paikka mihin törmätään on puistoalue. Paikallisesta ruokakaupasta on ostettu mysteeripasteijoita aamiaiseksi. Mysteeripastejoita siksi, että meillä ei ole hajuakaan mitä niissä on sisällä. Suureksi iloksi yksi paljastuu kokonaan valkosipulitäytteiseksi. Puistossa on hääpareja on joka puolella, lasketaan istuskelun aikana ainakin viisi eri paria, jolla kaikilla on kuvausessio meneillään. Yksi pariskunta tosin vaikuttaa viettävän enemmän polttareita, koska heillä on strippari mukana. Silti, tai siitä syystä, sekä morsiammen että sulhasen läsnäolo samaan aikaan hämmentää. Osalla taas on kaiken maailman savurekvisiittoja mukana.

Puiston lähettyviltä löytyy muutamakin katedraali. Ensimmäinen on häkellyttävän sininen.Oikeastaan samaa väriä käytetään yllättävän monissä juna-asemissa. Sinistä katedraalia vastapäätä suoraan seisoi toinen, valkoinen katetdraali. Pahoittelut, että olen näin "hyvä" kertomaan tarkkoja nimiä sille mitä olen nähnyt: me liikutaan pääasiassa ilman karttaa, enkä vielä lue Venäjää niin sujuvasti, että osaisin pelkkien kyttien perusteella nimetä kaikki näkemäni asiat. Toisaalta, olisi meilenkiintoista jos kylttejä ymmärtäisi, olisi vaikka google translate kokoajan käden ulottuvilla. No, toivossa on hyvä elää, että vielä jokupäivä roamingmaksut poistuu koko maailmasta.

Katedraaleilta meidän matka vie paikallisen Aurajoen (Iset) rantaan. Matkalta löytyy muun muassa tämä patsas, jolle joku on laittanut kukan nätiksi varvaskoruksi.

On kiva olla ulkona. Kiva haistaa metsä, kiva haistaa epämääräinen etäisesti merta muistuttava tuoksu Isetin rannalla. Tilanne vaatii jäätelöä. Ja Selfien. Taustalla näkyy juurikin niitä lasitornitaloja, joista aiemmin mainitsin.

Rantaa pitkin pääsee suhteellisen lähelle asemaa. Ja asemalle me ollaankin matkalla. Ruokavarantoja täytyy vielä täydentää hieman ennen kuin illalla hypätään yhdelle pisimmistä junapätkistä koko reissulla: lähes kolmen vuorokauden mittaiselle matkalle Irkutskiin.

JEKATERINBURG-IRKUTSK -juna: Kello on yhdeksän aamulla enkä mä tiedä herätäkkö vaiko nukkua. Jälleen junayö takana. Alakerran pikkutytöllä on toista tuntia oma monologinsa käynnissä, ja jos äidin äänensävystä voi päätellä yhtään mitään äidin vastaukset on tasoa "hei, oikeasti, ihmiset yrittää nukkua". Välillä junnu tajuaa kyllä kuiskata, mutta kuiskaaminen unohtuu aina kun mieleen tulee uusi hieno idea tai äännähdys mikä pitää jakaa äidin kanssa. Tällä hetkellä se kuulostaa mun korvaan matkivan laserpyssyä. Sänkypaikkana on taas yläsänky.

Huomaan olevani hieman kärsimätön. Parasta piti olla nähdä miten kasvillisuusvyöhykkeet vaihtuu. Ikkunasta näkyy kuitenkin edelleen pääasiassa sitä samaa lehtipuupainotteista sekametsää. Päätän nukkua lisää. ilmeisesti hätäily oli turhan aikaista, koska herätessäni maasto on vaihtunut yllättäen aroksi.

Koko vaunun paras asia on Sienna. Juurikin se alakerrassa asuva höpöttelijä. Kun uniltani kömmin alakertaan hengailemaan (niin mitä ilmeisimmin on tapana tehdä, että päivisin yläkertalaiset siirtyvät alakertalaisten sängyille istuskelemaan) paljastui mun sängyn alta varsinainen prinsessamaja miljoonine leluineen ja värityskirjoineen. Kaiken keskellä arviolta nelivuotias tyttö vaaleanpunaisessa röyhelöpaidassa. Siennan suurta hupia tuntuu olevan ees taas vaunua juoksentelu ja mitä ilmeisimmin kehujen vastaanottaminen paidastaan. Lapset on ihanan universaalilla tavalla samanlaisia ja helposti luettavissa. Vaikka meillä ei ole yhteistä kieltä, mä huomaan, että se on jollain tavalla kiinnostunut musta. Nyt se rakentelee jotain asioista mitkä näyttää värikkäiltä takiaisilta (ja liitettävissä toisiinsa samalla perjaatteella) ja tasaisin väliajoin kääntyy näyttämään milloin mitäkin rakennelmaa mulle ja hymyilemään.

Aamut alkaa samalla tavalla. Herään, luen hetken ja odotan josko alkaisi väsyttää uudestaan. Mä en nuku junassa kamalan hyvin, lähinnä monissa pienissä pätkissä, ja siksi saatan vielä puolen päivän tienoilla odotella mahdollista nukahtamista. Jossainkohtaa alakertalainen käy levottomaksi, tulee koputtamaan mun kyynärpäätä, ja näyttää milloin mitäkin värittämäänsä piirrustusta. Mä tervehdin venäjäksi, ja se sukeltaa hihittäen alakertaan.

Ruoka ei ole enää asia mitä odottaa, vaan pakko. Alkumatkasta se oli tapa tappaa aikaa, jotain mitä odotti. Ehkä mä olen tottunut liian hyvään? Matkakumppanille ei nuudelien ja puuron syönti tee vielä tiukkaa. Eksperimentoitiin jopa venäläisten valmisaterioiden kanssa, jotta saatais puuro-nuudeli-säilykedieetille vastapainoa. Yritin ostaa mahdollisimman hienon ja kalliin valmisaterian (jolla hintaa oli jopa euro), mutta erityisen hienon siitä teki ilmeisesti se , että perunamuhennosjauheen lisäksi se sisälsi kissanruokapussin kokoisen ja näköisen pussin, jonka sisältö haisi ja näytti jokseenkin kissanruualta. Ilmeisesti sen oli tarkoitus olla kastike. On täällä ravintolavaunukin, mutta ajateltiin jättää se luksus vikalle Siperian junapätkälle. Mikäli googleen on uskomista, ruoka siellä ei ole kamalan kummoista, mutta paikallisella mittapuulla suhteellisen kallista. No, ainakin se näyttäisi varmaan paremmalta kuin tämä venäläinen luksuseines:

Ruuan takia mun uusi lempiasia on asemamummot. Asemamummoja tuntuu olevan noin joka toisella asemalla, missä juna pysähtyy pidemmäksi aikaa. Asemamummoilta saa mysteeripasteijoita. Tai mysteeripastejoita siksi, että mulla ei ole ostohetkellä hajuakaan mitä ne sisältää. Yhdessä oli kaalia, toisessa perunamuhennosta ja nakki. Sisältö riippuu joko mummosta, asemasta tai pastejan muodosta. En ole vielä ihan perilla mistä, koska teoriassa eri näköiset pasteijat saattaa mennä myös normaalivaihtelun piikkiin. Jokatapauksessa mysteeripasteijat on voittaneet muun ruuan mennen tullen. Asemamummot myy myös mysteerikaloja (matkakumppanin mielestä savustettuja mun mielestä kuivattuja), mutta vielä en ole ollut kyllin rohkea niitä ostamaan. Ehkä sekin on edessä.

Viimeinen ilta junassa, ja se piru, Sienna, rupes puhumaan. Tai venäjäähän se on mullekkin koko matkan jutellut, mutta englantia! Olin yläkerrassa lukemassa, kun kuulin alakerrassa hieman hapuillen toistettavan lausetta "My name is Sienna". Kurkkasin laidan yli ja huikkasin vastatervehdyksen englanniksi. Hihitystö, ja supatusta äidille. Äiti supattaa takaisin. "What is your name?" tulee seuraava kysymys lapsen suusta. Keksustelu jatkuu perusfraaseilla. Mitä kuuluu, mistä te tulette, minne on matka. Sienna on menossa Irkutskin lähelle isovanhemmillensa, sisko on jo siellä. Ehkä Baikalille uimaan.

Mä olen ollut tässä kummallisessa maassa viisi päivää ja käynyt pisimmän englanninkielisen keskusteluni nelivuotiaan kanssa, joka hihittelystä päätellen puihin ekaa kertaa englantia. Keskustelu tosin saattoi tapahtua äidin kuiskiessa apua. Äidin, jolle mäkin olen muutamaan otteeseen yrittänyt englanniksi jutella, mutta saanut venäjänkielisiä vastauksia, sen takia isoimman osan matkasta istunut hiljaa ja hymyillyt. Välillä se on tuonut mulle yläsänkyyn keksiä.

Osin ilmeisesti Siennan halusta kommunikoida, nyt äitikin suostuu keskustelemaan englanniksi. Äiti on syntynyt Irkutskissa, mutta muuttanut miehensä perässä Tyumeniin. Ulkomaalaisia ei juuri junissa ole, välillä kiinalaisia, mutta me ollaan ensimmäiset ei-venäläiset joihin hän on junassa törmännyt. Viimeinen ilta kääntyy viimeiseksi yöksi. Helsingin aikaa juna on aamulla kuudelta perillä, joten yritän mennä nukkumaan tavallista aikaisemmin. Aamulla herätys, viimeiset heipat alakerran matkakumppaneille, ja ulos uuteen kaupunkiin. Kartta tähän astisesta reitistä on jossain määrin suuntaa-antava, koska se ei tunnista transsiperian junarataa.