Osa 4: Peking - Yichang

Hei ja terveisiä Yichangistä. Saavuttiin tänne eilen aamulla. Pekingissä viimeinen päivä kulutettiin Kieletyssä kaupungissa (kun lopulta onnistuttiin olemaan oikeaan aikaan liikkeellä). Paluu Pekingiin on varmaan vielä jossain kohtaa edessä, sillä ainakin muuri jäi katsomatta, mutta päätettiin toistaiseksi jo jatkaa eteenpäin. Koska mukana on vesi-insinöörin alku, piti tällä reissulla käydä tietenkin katsomassa maailman suurinta patoa, ja sen takia me tänne päädyttiin. Tähänastinen matkareissi näyttää jokseenkin tältä:

Mutta sitten varsinaisiin matkan aikana tehtyihin raapusteluihin.

Peking-Yichang -juna: Neljä junalipuntarkastusta, ennen junaan pääsyä. Neljä! yksi asemalle tultaessa (asemalle ilmeisesti pääsee sisään vain jos on junalippu), toinen junalaiturille tultaessa, kolmas junaan astuttaessa, neljäs junassa. Ensimmäisessä lyötiin lippuun leima, toisessa reikä, kolmannessa vain katsottiin, neljännessä koko lippu otettiin pois ja tilalle annettiin muovikortti, missä on paikan numero. Passia piti esitellä lipun lisäksi kahdesti (myös paikallisten. Meiltä  tsekattiin lisäksi viisumit ja maahantulonkortit). Ja luonnollisesti junaan pääsemiseen  kuuluu laukkujen läpivalaisu ja metallinpaljastin. Tätä läpivalaisua ja virkailijasta riippuen myös metallinpaljastinta käytettiin myös joka kerta Pekingin metroon astuttaessa. Ja tämä kaikki normaalilla maan sisäisellä matkalla. Herää kysymys voiko tässä oikeasti olla järkeä. Vähentääkö ne kaksi viimeistä lipuntarkastusta muka huomattavasti pummilla matkustavien määrää tai parantaa yleistä turvallisuutta?

Paikallinen "hard sleeper"-luokka muistuttaa kovin siperin kolmosluokkaa. Käytävä, jonka ympärillä avohyttejä. Joskin tällä kertaa sänkyjä on ei kahdessa, vaan kolmessa kerroksessa. Me nukutaan kakkosessa. Sängyllä pituutta on enemmän: jalat ei tule toisesta päästä pihalle niinkuin Siperiassa. 

Tunnelmakin on erilainen. Siperian junan tunnelmaa kuvailin väsyneen rauhalliseksi. Täällä käy jatkuva puheensorina. Vaunussa pyörii kolme myyntikärryä, joista joku pyyhältää ohi noin 20 minuutin välein. Vessaan jatkuva trafiikki: valtaosa käy nopeasti ja kuuluvasti sylkäisemässä, tulee pois ja käy sylkemässä uudestaan hetken kuluttua. Nappia painamalla saa radion(?) soimaan niin että puoli vaunua kuulee sen. "Radiosta" tulee kiinaksi laulettuja balladeja, iskelmää ja välillä sitä stereotypisen kiinalaisen kuuloista musiikkia. Kerran tuli jazzia, mutta alakerran herrashenkilö teki oikein selväksi mitä mieltä tästä musiikista oli. Nousi, mutisi kiukkuisesti jotain kaiuttimelle ja painoi nappia niin että musiikki lakkasi. hetken toivuttuaan kävi laittamassa sen takaisin päälle, ja silloin siellä soikin jo mieluisempi kappale: tätä stereotyyppistä kiinalaista musiikkia, missä ei varsinaisesti lauleta. Mies tosin lauloi innoissaan mukana, tai pikemminkin seurasi äänellään soitinten luomaa melodiaa.

Kun ruokaa syödään, sitä syödään kuuluvasti: ryystämällä ja maiskuttamalla. Ilmeisesti kuuluu paikallisiin tapoihin, kuten äänekäs räkiminen, koska sitä tekee lähes kaikki. Ja hajusta päätellen on näemmä myös ilmeisen ok polttaa suitsukkeita vaunussa.

Mä en tiedä vielä kummasta pidän enemmän, Kiinan junista vai Siperian junista. Kummatkin on omia outoja ja keskenään ilmeisen erilaisia kuplia. Mutta Kiinassa on enemmän sulateltavaa. Luulen että Siperianjuna täynnä suomalaisia olisi aika samanlainen kuin nytkin, mutta kiinanjuna täynnä suomalaisia olisi varmasti ainakin äänimaailmaltaan hyvin erilainen - hiljaisempi.

(ajatus jatkuu seuraavana aamuna..) Okei. Siperianjuna oli enemmän mun juttu. Siellä sai nukkua rauhassa vaikka keskellä päivää, kun ihmiset pääasiassa luki tai jutteli hiljaa. Nukahdin täällä vasta yhden jälkeen yöllä, koska alakertalaiset kuorsasi, juna teki äkkikiihdytyksiä ja jarrutuksissa niin että joka kerta kolahti käsi/pää vasten seinää ja lisäksi tööttäili keskimäärin 20 sekunnin välein. En tosin ole varma oliko ääni tööttäys, mutta se kuulosti vastaavalta. Ja jostain käsittämättömästä syystä sitä ei nyt aamulla kuulu. 

Kuudelta alkoi muiden matkustajien räkiminen. Tuntuu varmaan hämmentävältä, että kuvaan aamun kovinta ja häiritsevintä ääntä räkimiseksi, mutta niin se on. Se tosin osin johtunee  siitä, että  ollaan saniteettitilojen  vieressä. Osa aloittaa räkimisen oksentaminen kaltaisella kakomisella. Osa taas koristaa kurkkuaan ikuisuuden ennen räkäpallon  äänekästä ulospäästämistä. Mä en usko, että edes yrittämällä onnistuisin tekemään vastaavaa toimitusta yhtä äänekkäästi.

Seisemältä myyntikärry kiertää jälleen mainoshuutoineen, ja sitä seuraava ruuan ryystäminen (jonka paikalliset niin ikään onnistuu tekemään hämmentävän äänekkäästi), radio ja kovaääninen juttelu on täydessä vauhdissa. Ei mitään jakoa että saisi enää nukuttua. Jos mua hämmentää paikallisten äänet näin paljon, paikallisia mahtaa hämmentää mun äänettömyys vähintään yhtä paljon. "Siellä se vaan makasi kakkoskerroksen sängyssä eikä päästänyt pihaustakaan. Ei edes syödessä. Pitiköhän se edes siitä ruuasta mitä söi?"

Ja tiestysi ne matkaliputkin piti tarkistaa vielä kahteen otteeseen ennen kuin päästiin poistumaan juna-asemalta kaupunkiin.

Yichang: Ero Pekingiin on havaittavissa heti. Pekingissä ihmettelin kun lähes kaikkialla oli opasteet käännetty englanniksi. Metrossakin joka asemalla oli englanninkielinen kuulutus. Täällä vastaavaa luksusta ei enää ole. Jos joku asia on käännetty, se on todennäköisesti:

 1) jossain määrin irrelevantti, jotta auttaisi esimerkiksi tietämään mille lippuluukulle kannattaa asemalla jonottaa. Esimerkiksi merkkiä "lipunmyynti" ei oltu käännetty, mutta merkit "odottakaa keltaisen viivan takana" oli kyllä englanniksi. 

 2) Kyltin merkitys hukkuu käännöskukkasten sekaan, kuten esimerkiksi tässä tapauksessa kävi:

Jos se on suinkaan mahdollista, meitä tuijotetaan täällä vielä enemmän kuin Pekingissä. Lähes jokaisen nurkan takana vaanii joku valmiina työntämään vauvansa tai puhelimensa mun syliin, merkiksi siitä että jonkin sortin valokuva pitäisi saada. "Photo". Sen paikalliset osaa sanoa englanniksi. Tilanteet loppuu usein molemminpuoleiseen naureskeluun. Mä nauran koska ne tilanteet tuntuu edelleen niin absurdeilta. Siitä mä en ole varma miksi kiinalaiset nauraa, mutta ainakin se vaikuttaa hyväntahtoiselta naurulta.

Yichang on ehkä toistaiseksi mun mielestä kivoin kaupunki. Syynä on se, joka kävelymatkalla löytyy jostain nurkasta joku ylläripuisto. Paikalliset näyttää päivisin kokoontuvan puistoihin pelaamaan kortia, lapset jalkapalloa.

Jälleen kerran ollaan eksytty kaupunkiin jonka halki virtaa joki. Tällä kertaa joen nimi on Jangtse. Joenranta on niin ikään kävely/oleilualutta. Aamulla paikalliset olivat kerääntyneet rantaan harjoittelemaan mahdollisesti Tai Chitä, sekä ehkä tanssimaan. Tai ainakin mä nimittäisin niitä joko huivin tai viuhkan kanssa tehtyjä liikesarjoja.

Paikallisista puistoista tunnutaan pitävän myös tosi hyvää huolta, ja ne on aina ihan tiptop kunnossa.

Meidän hostelli sijaitsee kadulla, joka on täynnä miniravintoloita ja pikkuliikkeitä. Luulen että keskimääräisessä miniravintolassa on ehkä noin 10 asiakaspaikkaa, ja niitä on vieri vieressä kummallakin puolella katua. Meidän taktiikka ravintolan valitsemiseen on, että mennään siihen jolla on joko kuvia joistain ruuista ulkona tai sisällä, että voi osoittaa mitä haluaa syödä. 

Ruoka on halpaa, ja yhden henkilön pääruoka maksaa keskimäärin 0.75-2.5 euroa, riippuen vähän onko kyseessä ravintola vai katukioski. Näillä hinnoilla voitte varmaankin jo päätellä että me syödään lähtökohtaisesti pelkästään ulkona. Ja kyllä tekee hyvää saada kiinalaista kunnon ruokaa lähes joka päivä sen lähes viikon siperian nuudelipaaston jälkeen. 

Ja kyllä me se patokin lopulta nähtiin. Siispä huomenna on aika jatkaa eteenpäin, pikkuhiljaa kohti paikallista bambumetsää Chengdun lähistöllä. Ilmansaasteiden, tai tarkemmin kivihiilen käyttäminen pääasiallisena energianlähteenä, me ei olla nähty taivasta kohta viikkoon, vaan se on aina tasapaksun harmaan massan peitossa. Pekingissä varsinkin jos veti keuhkot täyteen ilmaa ilman hengityssuojaa, alkoi pakostakin yskittää. Sen takia taktiikka tässä kohtaa on tahallaan yrittää hakeutua vähän pienempiin ja toivottavasti vähän vähemmänsaasteisiin paikkoihin. Loppukaneettina voitaisiin ehkä todeta, että mä oikeasti toivon että en joudu vanhana elämään maailmassa jossa taivaan näkymättömyys on ilmansaasteiden takia normi, vaan tälle pitäis oikeasti tehdä jotain.