Osa 5: Yichang-Chengdu-Shunan Zhuhai

Yichang-Chengdu -juna: Maisemat on mahtavia. Juna menee aika korkealla, joskaan ei luonnollisesti yhtä korkealla kun korkeimmat pilviä halkovat kukkulat. Paljon tunneleita, ja koskaan ei voi olla varma mikä pikkukylä, maissipelto tai kaukana alhaalla juokseva puro avautuu sen jälkeen. Juna on täynnä matkalaukkuja. Rinkat ei mahdu ylähyllylle, joten pitää uhrata kallis jalkatila niille. 

Näytöllä pyörii ohjevideoita uudestaan ja uudestaan. Piirroshahmo, jolla on junaemännän univormu kertoo mitä junassa ei saa tehdä. Ei saa polttaa tupakkaa, antaa lasten juoksennella käytävällä, nukkua pää pöytään nojaten (huomattava osa tekee niin jo nyt), ottaa kenkiä pois (mä tein niin jo vahingossa), tuoda mukanaan dynamiittia, pommia, aseita tai katanaa. Asia selvä.

Yhtäkkiä ruutuun ilmestyy joulupukki. Joulupukilla on mitä ilmeisimmin ongelma: lahjasäkki ei mahdu junaan ja porot löhöilee jossain Karibian auringossa. Onneksi on ratkaisu. Ison lahjasäkin sijasta pukki keksii ottaa mukaan kaksi pienempää. Ne mahtuu ylähyllylle. Harmi, että me ei oltu yhtä viisaita kun joulupukki.

Samalla penkkirivillä oleva nainen aloittaa keskustelun. Paikallinen avausfraasi tuntuu olevan "what are you doing?". Tällä on useampi aloittanut keskustelun sillä. Mitä siihen kuuluisi vastata? Mitä siihen edes voi vastata? Tutkin sanakirjaa. ”How” ja ”what” on ilmeisesti kiinassa sama sana. Onkohan näiden kaikkien tarkoitus kysyä kuulumista, ei tekemistä? Nainen tahtoo näyttää kuvia tyttäristään. Lasken nopeasti että sillä on ollut mun ikäisenä jo kaksi lasta.

Chengdu: Kerrankin länsimaalaisen näköisyydestä on jotain hyötyä! Juna oli perilla aika myöhään, joten oltiin buukattu hostelli ihan aseman vierestä. Hostellin pitäjätär, Lemon, oli tullut meitä asemalle vastaan. Oikeastaan on pieni ihme että se kaikista neljästä uloskäynnistä huolimatta onnistui päivystämään juuri sillä mistä me tultiin (juna-asemien tiettyihin osiin ei edelleenkään pääse ilman junalippua). Siispä nopea ja varmasti suorin reitti hostellille oli heti tiedossa. Oli myös piristävää pitkästä aikaa keskustella jonkun kanssa joka osaa englantia. Lemon oli googlannut (yahoottanut? Google on kiinan valtion toimesta saavuttamattomissa täällä) Suomen, kun näki mistä päin maailmaa me ollaan. Kuulemma käteen jäi, että suomessa on paljon lunta ja kylmä. Kuulemma kiinassa satoi kerran räntää, siitä ei valitettavasti voinut tehdä lumiukkoa vaikka olisi halunnut. Yksi yö täällä, ja sitten matka jatkuu bussilla Kiinan kansallispuistoon.

Chengdu-Shunan Zhuhai -bussi: Mä en tiedä pitäisikö sitä jatkossa matkustaa bussilla enemmän. Täällä on oikeasti ihan hiljaista ja ihmiset nukkuu vaikka on päivä! Mahdollisuus  nukkua on positiivistä: mun sisäinen kello ei oikein vieläkään tiedä missä ajassa se haluaa elää, siispä se elää kummallisessa väliajassa, jossa alkaa väsyttää paikallista aikaa yleensä siinä seitsemän aikoihin alkuillasta ja herääminen tapahtuu usein viiden kuuden aikaan aamulla. Siksi hiljaisuus keskellä päivää on tosi tervetullut. Junissa kun tuntuu olevan jatkuva puheensorina päällä. Mulla alkaa muutenkin olla ehkä hieman koti-ikävä. Se on hyvä, kertoo siitä että mulla on paljon asioita Suomessa mitä kaivata. Tavallaan alleviivaa sitä kuinka tyytyväinen mä oikeasti olen arkeeni, ja kuinka paljon mulla on ympärillä ihmisiä joista välitän. Surullisempaa olisi, jos Suomessa ei olisi mitään mitä kaivata. Ruoka tosin täällä on ihan älyttömän hyvää.

Shunan-Zhuhai: Matkakumppani onnistui vahingossa siinä minkä ei pitänyt olla mahdollista. Se osti meille liput metsään. Suunnitelma oli yöpyä Kiinan kansallispuiston, Shunan Zhuhain läheisessä noin kaupungissa. Lähimmässä kaupungissa missä bussi pysähtyy, noin puolentunnin ajomatkan päässä kansallispuistosta. Mutta ilmeisesti paikallisella bussiyhtiöllä on vaihtoehtoisia tapoja toimittaa henkilöitä suoraan metsään. No, huomioksi tulevaa varten: lippua ostettaessa kannattaa puhua vain ja ainoastaa siitä kaupungista mihin haluaa ei lopullisesta päämäärästä.

Miten me sitten päädyttiin metsään? Satunnaisella huoltoasemalla meidät ja muutama muu komennettiin ulos bussista ja henkilöautojen kyytiin, Tässäkohtaa meidän veikkaus oli, että bussi jostain syystä kiertää kyseisen kaupungin ja meidän lähetetään sinne autoilla, siispä hypättiin kyytiin. Lähes puolen tunnin ajon jälkeen jouduttiin toteamaan ettei se kaupunki näin kaukana huoltoasemasta ollut, vaan että nyt ollaan matkalla jonnekkin muualle. Ja siinä kohtaa me oltiinkin jo käytännössä keskellä metsää. Koska kello oli paljon, yli puolenyön, päätettiin kysyä kuskilta tietääkö se läheltä jotain hotellia. Tämä tapahtui google translaten avulla. Kuski, arviolta mua hieman nuorempi kundi, vaikutti tyytyväiseltä ja kertoi oman käännösohjelmansa avulla näyttävänsä meille tietä.

Huone on kiva. Meidän saapumista ja majoittumista siihen tulee ihmettelemään kokonainen perhe. Kommunikaatio tapahtuu edelleen käännösohjelmien avulla. "Do you want food or anything?" - No thank you, we just want to sleep. Ehdotan, että ollaan täällä kolme yötä. Matkusminen alkaa väsyttää, ja mä haluan edes hetken olla pidempään kuin hieman reilun vuorokauden yhdessä paikassa.  Perheen vanhempia naurattaa seurata meidän nuorten mobiililaitteiden välityksellä tapahtuvaa kommunikaatiota. Yllättävän hyvin suuntaan ja toiseen käännökset tuntuu kuitenkin toimivan, ja onnistutaan ymmärtämään toisiamme.

Kansallispuisto on vaikuttava, mutta tarkoitettu mitä ilmeisimmin suoritettavaksi autoilla. Kaikki metsässä luikertelevat polut johtaa paikallisten asukkaiden pelloille tai taloihin. Autolla pääsee karttaan merkityiltä nähtävyyksiltä toiselle. Me suoritetaan se silti suomalaisittain kävellen, pitkissä huosuissa, meikittä ja (loppumatkasta) muutenkin hieman resuisina. Välimatkat ei ole mahdottomia: 20 kilometrin lenkin aikana ehtii nähdä huomattavan osan, ja matkan varrella on paikallisten ravintoloita siellä täällä. Yllättävän paljon, varmaan enemmän kuin turisteja. Muita kävellensuorittajia ei matkan aikana näy. Välillä joku yrittää tarjota kyydin. "Are you sure you want to walk? It's long distance, around 1 km". Paikalliset ei selvästikkään ole tottuneet kävellensuorittajiin. Ainoat kävelijät olivat yleensä muutaman metrin päässä ajoneuvostaan ottamassa kuvia.

Olo on koko ajan hieman kahden maailman välissä. Toisaalta kansallispuistossa asuu paljon selvästi hieman köyhempiä ihmisiä, jotka pääasiassa viljelevät siellä omilla pikku plänteillään maissia ja kesäkurpitsaa sekä myyvät turisteille näitä. Luonnollisesti meillä menee liian hyvin, jotta kuuluttaisi tähän porukkaan. Mäkin päädyn lopulta ostamaan jotein näiltä käsityöläisiltä, rautalangasta taitellun lohikäärmeen. Rautalankateosten muotoilu näyttää tekijältä käyvän näppärästi, ja olen salaa kateellinen etten ole yhtä hyvä. Lohikäärme pääsee mun keittiön pyödälle kunhan palaan kotiin. Vielä kun keksisi keinon saada se sinne asti.

Se toinen maailma taas (hieman kärjistäen) on selvästi suhteellisen hyvin toimeentulevat (kiinalaiset)turistit, jotka ajelee hienoilla autoilla pisteeltä toiselle. On farkkuhametta, kauluspaikaa, jakkupukua ja korkkaria päällä. Vaikka me syödään näiden kanssa samoissa kiinalaisittain kaalliissa (silti edelleen suomalaisittain halvoissa) ravintoloissa, olo niiden rinna on tosi rähjäinen. Ei me kuuluta näihinkään. Enemmän silti näihin kun paikallisiin. 

Kakkospäivänä suoritettiin se meidän pidempi lenkki (tuo mainuttu 20 kilometriä).  Matkan varrella hienoin nähtävyys oli hylätty buddhalainen temppeli.

Toinen huippu oli kun vahingossa ajauduttiin vaijerihissiin. Löydettiin lipunmyynti, ja sisäänkäynti, mutta ei mistään tietoa minne se vei. Tähän törmää täällä usein: lipunmyynti ja sisäänkäynti on kyllä käännetty englanniksi mutta se kriittinen lipunmyynti ja sisäänkäynti minne ei ole käännetty. Siispä me ostettiin liput ja lähdettiin tutkimaan asiaa. Ihan onnekas sattuma, näköalat oli tätä luokkaa:

Kun puhuin 20 kilometrin lenkistä saatoin hieman valehdella. Viimeisten kilometrien aikana meidän hotellin omistajaperheestä osa sattui ajamaan ohi, ja ne noukki meidät kyytiin. Se oli siinä kohtaa oikein tervetullutta. Korkeuserot kansallispuistossa oli aika huimia (kuten kuvista varmaan näkee) ja hotelli sijaitsi mäen päällä. 

Siinä missä lounas tapahtui tienpäällä kesken vaelluksen, illallinen syötiin usein hotellin alakerran ravintolassa. Se oli niitä ravintoloita, joissa ei ollut kuvia seinällä, englanninkielisestä menusta puhumattakaan. Siispä aina kun toivottiin saavamme ruokaa, meidät vietiin keittiöön, jossa esillä oli illasta riippuen 8-12 pääraaka-ainetta eri ruuille mistä valita. Jos ollaan rehellisiä, en olisi osannut nimetä yhtäkään. Valtaosa oli tunnistettavissa sieniksi. Osa oli läpinäkyviä, ja ehdin jo luulla niitä meduusoiksi, mutta maistaminen paljasti rakenteen ja maun sienimäiseksi. Perhe, joka tätä hotellia pyörittää on oman arvaukseni mukaan buddhalaisia, koska kaikki tuntuu olevan täysin kasvispohjaista. Tykästyn erityisesti vaaleisiin klöntteihin, joista lähti suiromaisia ulokkeita. Veikkaan sen olevan bambua, joskaan en ole ihan varma. Kasvisruoka, vaikka se onkin outoa, lievittää silti kummasti koti-ikävää. Tältä tuntuvaa ruokaa mä aina kotonakin syön, eikä tää ole mitään kummallisia kokonaisia tipuja päineen kaikkineen vartaassa. Näitä kokonaisia grillattuja lintuja näkee oikeastaan joka paikassa.

Kuvassa näkyy myös toinen mysteeriraaka-aine (ylhäällä vasemmalla). Ulkonäkö muistutti pitkälti siivuiksi vedettyä pesusientä. Sekin paljastui sittemmin sieneksi, joka vaan jostain syystä kasvattaa lakkinsa alle tuollaisen lisukkeen.



Lähtöpäivänä onnistuttiin jälleen pokaamaan itsellemme kyyti bussille siltä samaiselta perheen pojalta joka alun perinkin meidät metsään toi. Määränpäänä on jälleen Chengdu, ja Lemonin pitämä hostelli aseman vieressä. Tälläkertaa tarkoitus on viettää täällä muutama päivä ja katsella vähän nähtävyyksiä ennen kuin matka jatkuu Xi'aniin.  Mutta tämänhetkinen reitti on näyttänyt tältä: