Se toinen puoli

Taas on se aika vuodesta. Huomaan uudelleen ja uudelleen palaavani Lotta Aarikan kirjoitukseen muutamien vuosien takaa, vähän jopa hakevani turvaa siitä. Kirjoitusta lainatakseni: "Marraskuu ja joulukuun alku ovat valintojen kuukausia. Yhdistyksiin valitaan uusia puheenjohtajia ja hallituksia. Eli jotkut valitaan, toisia ei.

Sanotaan, että historia on voittajien kirjoittama. Se pitää varmaan kutinsa, mutta sanonta antaa valheellisen kuvan voittajista väittäessään, että sellaisia ylipäätään on. Jokaisen voittajan henkilöhistoriasta nimittäin löytyy tappioita, ihan jokaisen. Semmoista se on se elämä."

Mä en keskity tässä kirjoituksessa sen enempää "voittamisen" ja "häviämisen" pohtimiseen, mutta halusin aloittaa Lotan lainaamisella, koska ajatus on lohduttava, ja toivoisin sen saavuttavan kaikki ne joita ei valita tai joita ei tulla valitsemaan. Mutta miten valinnat liittyy ylioppilaskunnan arkeen?

Paljonkin. Toisaalta tällä hetkellä mä olen päättävässä asemassa tekemässä niitä. TYYn hallitus puhuu tällä hetkellä siitä keitä valitaan ensi vuonna TYYn siipiin vapaaehtoisiksi. Ketkä valitaan johtokuntien opiskelijaedustajiksi. Miten valitaan esimerkiksi seuraavat hallopedkoordinaattorit. Edarilla taas on oma jumppansa Yliopiston hallituksen ja kollegion opiskelijajäsenten valinnassa, tulevan edustajiston puheenjohtajan valinnassa ja tulevan TYYn hallituksen valinnassa. Kaikkia valintoja ei naputella kasaan nopsaan parin tunnin kokouksessa. Päälle tulee vielä liittokokoukset, jonne pitää matkustaa pariksi päiväksi pelkästään päättämään koko liiton linjoista. Ja henkilöistä, jotka astuvat johtoon. Esimerkiksi tällainen kahden päivän rutistus, eli Suomen ylioppilaskuntien liiton liittokokous Tampereella, ja siihen valmistautuminen vei kevyesti yli puolet tästä viikosta.

Mutta sitten on se toinen puoli. Se vähemmän mekaaninen. Paljon henkilökohtaisempi. Ja sekin näkyy, koska työskennellään ihmisinä ihmisten kanssa.

Kun organisaation koko kasvaa kymmeniin tuhansiin ja koko toiminta perustuu demokratialle, jossa yritetään osallistaa huomattavaa osaa jäsenistä, ei valintaprosessi ole kevyimmästä päästä. Se on maailman absurdein työnhakuprosessi vuoden pätkätyöhön huonolla palkalla. Esimerkiksi mä olen arvioinut, että mä saan TYYn eteen tekemästäni työstä vähä viikosta riippuen noin 2,5-4€/tunti. 

Se ei ole hakemuksen lähettäminen firmaan, jossa ehkä pari henkilöä lukee sen. Se on usein koko cv:n ja motivaatiokirjeen tuuppaaminen nettiin, jossa käytännössä kuka tahansa voi käydä lukemassa sen vielä vuosien päästä (esim. viime ja toissavuoden TYYn hallitushakijoista nämä tiedot on helposti googlen kautta löydettävissä). Se ei ole työhaastattelu, jossa haastattelijoita on paikalla ihan kiva määrä: se on työhaastattelu, jota seuraamassa saattaa olla satoja ihmisiä. Ihmisiä, jotka jatkuvalla syötöllä kirjoittavat muistiinpanoja, vertailevat. Edellinen haastateltava argumentoi ton paremmin. Poliittiset mielipiteet on vähän liian oikealla/vasemmalla.  Toi puhuu liian nopeasti ja on liian hermostunut. Mutta onneksi (ainakin mun) arvioijana tekemistä muistiinpanoista löytyy pääasiassa paljon hyvää. Sitä jännittää, söpöä että se haluaa tätä näin paljon. Menisipä sillä haastattelu hyvin.

Se ei ole myöskään ryhmähaastattelu, jossa haastateltavien määrä ylittää haastattelijoiden. Se on jälleen auditorio täynnä ihmisiä arvioimassa, ja jossain nurkassa kamera, joka syöttää videokuvaa esiintymisestä sinne ihanaan internettiin, josta joku voi taas ne vuosien päästä kaivaa.

Se ei ole helppo prosessi vaan henkisesti vitun raskas. Ja kyllä, mä haluan kiroilla tässä yhteydessä. Se ei ole prosessi johon kukaan täysijärkinen haluaa. Vaikka kierolla tavalla se usein jälkikäteen tuntuukin hyvältä - tai ainakin opettavaiselta.

Mun tän vuoden liittari oli erilainen. En istunut salissa TYYn delegaattina. Mulla oli kunnia toimia tukihenkilönä, kun meidän puheenjohtaja haki SYL:n puheenjohtajaksi. Siis pelkästään keskittyä pitämään hakija henkisesti kasassa läpi ton prosessin. Yrittää huijata se ajattelemaan ihan muita asioita käymällä pitkillä kävelyillä, ravintoloissa, kahviloissa. Katsomalla hotellihuoneessa Norjan paratiisihotellia.

Mä en esimerkiksi usko, että itse selviäsin koskaan vastaavasta prosessista läpi ilman tukea: jotakuta joka aktiivisesti tsemppaa ja vie ajatukset pois siitä, miten kaikki muut on muka valovuosia parempia ja miten mua ei koskaan voida valita. Miten mun läheiset ajattelee, että olen epäpätevä, jos nyt epäonnistun tässä yhdessä asiassa. Miten ne ei ehkä pidä musta sen jälkeen ollenkaan. Ja miten petän kaikki ne ihmiset, jotka ennen haastatteluja ovat omasta vapaasta tahdosta käyttäneet kymmeniä tunteja vapaa-aikaansa harjoitellakseen haastatteluja, tai millon mitäkin, etukäteen, jotta voisin tulla valituksi. Jotakuta, joka pitää puolestani huolen siitä, että ollaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Jotakuta, joka kertoo että on voittaja, jo pelkästään sen takia että uskalsi yrittää. Koska jo pelkkä yrittäminen vaatii pokkaa.

Ja murehtiahan ei tarvitse pelkästään haastattelujen aikana, vaan viikkoja sitä ennen. Kuten mäkin viime vujupuheblogauksessani paljastin, olen nukkunut viime aikoina jännityksen takia huonosti. Ja tilanne todennäköisesti vain pahenee, mitä lähemmäksi oma mahdollinen valintani tulee. Siksi on ollut tavallaan kamalan ihanaa, että on viime viikot saanut elää pääasiassa jonkun toisen jännitystä ja siirtää omat ajatukset muualle. Mutta nyt Miika on SYLn tuleva puheenjohtaja. Ja seuraava iso valinta koskee mua.

Mietin pitkään uskallanko mä kertoa, että mun oma hakuprosessi vie tällä hetkellä työaikaa. Että tällä viikolla mä olen kirjoitellut keskellä päivää omia hakemustekstejäni. Niitä nettisivuilla julkaistavia.  Päntännyt TYYn talousarvioin lukuja, ulkoaopetellut strategian arvoja. Jännittänyt illan preppauksia niin, ettei muusta töiden teosta ole tullut mitään. Kyllä: mullakin on taustallani reilu 10 hengen porukka, joka haluaa auttaa mua tässä. Ja iso kiitos siitä heistä jokaiselle. Pohtinut, miten mä saan kaiken tähän käytetyn ajan piilotettua, ja blogissa väitettyä, että olen tehnyt pääasiassa muuta kun preppaantunut ja prepannut Miikaa. Vaikka toki mä muutakin olen tehnyt. Mutta piiloon nimenomaan tähän käytetyn ajan mä olen halunnut saada.

Julkisessa keskustelussa törmää jatkuvasti siihen, miten ylioppilaskunnan/SYL:n hallitustoimijana tulee leimatuksi poliittiseksi broileriksi. Pyrkyriksi, joka haluaa vain cv-merkinnän. Kireäksi jakkupunaisiksi ja miehiksi, jolla on tähtäimessä jäsnemaksurahoilla kustannettu suojatyöpaikka ilmeisen valtavalla palkalla, työstä, joka koostuu vain peukaloiden pyörittelystä ja skumpan juomisesta tärkeiden ihmisten kanssa. 

Aloitin tämän blogin koska halusin kertoa harmaasta arjesta. Todistaa, että teen tätä ensisijaisesti muille, en itselleni. Vaikka tää on toki mustakin kivaa. Että työaika menee oikeasti järkevien asioiden, ei oman poliittisen uran edistämiseen. Siksi tuntuu niin vaikealta myöntää julkisesti, että kyllä, se on viime viikkoina mennyt myös oman poliittisen uran edistämiseen. Nyt luotan kuitenkin siihen, että kaikki jotka ovat jaksaneet tänne asti lukea, eivät tuomitse mua siitä, vaan ymmärtävät. Ja kahden viikon kulutta tääkin rumba on ohi, ja voi täysillä keskittyä siihen harmaaseen arkeen, jota tässä on jo 46 viikkoa pyöritetty.

Lopuksi mulla on yksi toive. Ei puhuta enää tyrkyistä, ei pyrkyreistä, ei poliittista broilereista. Puhutaan ihmisistä, jotka haluavat laittaa itsensä likoon koska uskovat ja haluavat tehdä hyvää muille.