Tärkeintä päätöksenteossa on kuuntelu

Voi juku, opiskelijavalintauudistus! Se millä mä TYYn hallitusvuoteni aloitin, oli tällä viikolla, oli nyt päätösasiana mun nenän edessä. Ja on siistiä nähdä ministeriön lijausten valuminen alaspäin (ja toivoa ettei valuisi) Vaikka asia ei suoranaisesti liity siihen mitä mä TYYssä teen, haluan kirjoittaa siitä silti, koska se oli viikon kohokohtia.

Ensin nopea kertaus alkuvuodesta ja opiskelijavalinnasta. Mun TYY-vuosi alkoi tammikuussa sillä, että nenän eteen tuli Opetus- ja kulttuuriministeriön ole Valmiina valintoihin -raportti. Vastauksena toimenpide-ehdotuksiin kirjoitettiin oma lausuntomme ja mielipidekirjoitus. Opiskelijavalinnoista puhuttiin jokaisen tiedekunnan dekaanin kanssa erikseen kahden. Sitten tuli Valmiina Valintoihin 2-raportti, joka yritti korjata ensimmäisen ongelmakohtia. Luonnollisesti tätäkin seurasi meidän lausunto. Turun yliopiston rehotoriston kanssa asiasta keskusteltiin vähän joka välissä, ja salaa iloittiin kun meidänkin kärkihuolet päätyi sitä kautta ihan hesarin pääkirjoitukseen asti. Lisäksi muutamilla yksittäisillä kansanedustajilla, joihin satuttiin törmäämään, oli ilo (tai vahinko?) kuulla meidän sanomaa. Väliin kirjoiteltiin vähän blogiinkin. Yleinen ilmapiiri uudistusta kohtaan tuntui olevan kriittinen.

Silti syksyllä ja odottamatta tuli uutinen, että me nyt päätettiin korkeakoulujen kanssa, että todistusvalinta tulee. Ongelma vaan on, ettei OKM:llä tavallaan ole päätösvaltaa tähän asiaan. Se lopullinen valta on tiedekuntien johtokunnilla, eli esimerkiksi mulla sen opiskelijaedustajana (jos muuten kiinnostaa, uus kausi on alkamassa, hakea voi vielä viikon verran: https://www.tyy.fi/fi/hae-opiskelijaedustajaksi)

Treffattiin maanantaina opiskelijaedustajien kanssa, ja juteltiin asiasta etukäteen. Opiskelijavalinta oli lopulta tullut päätettäväksi, ja päätösehdotukseen oli yhden oppiaineen kohdalla ilmestynyt todistusvalintakiintiö. Oltiin päätetty tehdä vastaesitys. Et mitä jos ei nyt siirryttäiskään vielä todistusvalintaan, ihan vaan sen takia ettei lukiolaisilla ole mahdollista reagoida sen käyttöönottoon tällä aikataululla. Ihan vaan sen takia, ettei se tälläisenään edes edistä OKM:n sille asettamia tavoitteita: tieto todistusvalinnalla sisään pääsystä tulisi ylppäreitten arvosanojen jälkeen (luonnollisesti), vain muutamia viikkoja ennen pääsykoetta. Tää tarkoittais sitä, että tavallaan kaikkien pitäisi lukea joka tapauksessa pääsykokeisiin, koska materiaalit julkaistaan paljon aikaisemmin. Huolia, joita ministeriö ei ole huomioinut, vaikka niitä reilu puoli vuotta yritettiin siihen suuntaan huutaa. Huolia, joita meidän johtokunta kuitenkin kuunteli. Huolia, jotka ne jakoi. Ja sen takia tuntui ihan helvetin hyvältä tehdä lopulta ministeriön "ohjeiden" vastainen päätös olla ottamatta todistusvalintaa ens vuonna käyttöön meidän tiedekunnassa.

Tässä kohtaa on pakko jakaa mun olemassa oloa käsittelevä kuva ilmeisesti HYYn toimiston sisäisestä hupijulkaisusta vuodelta 1993. Vaikka yhdessä HYYn silloinen päivystävä ennustaja erehtyikin: mulle ei tullut isäni sukunimeä.

Alkuviikkoon kuului muutakin kivaa, muun muassa koponeuvosto, mut koska mä yritän pitää tän kirjoituksen semi tiiviinä, hyppään suoraan loppuviikkoon. Loppuviikko kului, Helsingissä, SYL:n johdonseminaarissa. Siellä käytiin läpi liittokokousmateriaaleihin lausuntokierroksen perusteella tehtäviä muutoksia, puhuttiin tulevien toimijoiden perehdytyksestä sekä Opetus- ja kulttuuriministeriön korkeakouluvisiosta (oon kirjoittanut asiasta aiemmin mm. täällä). SYL:n puheenjohtaja-pääsihteeri -porukalla käytiin myös seuraamassa Eduskunnan kyselytuntia ihan livenä ja läsnä.

Oon yläasteesta asti fiilistellyt sitä kuinka siistiä on, että meillä voi perjaatteessa kuka tahansa kävellä eduskuntaan seuraamaan siellä käytävää keskustelua. Tämän toki toteutin itse vasta nyt, vaikka kaiken maailman istuntoja on tullut mm. Yle Areenan kautta seurattua enemmän tai vähemmän livenä. 

Eniten mua vihastutti/ihastutti kansanedustajien inhimillisyys. Sieltä parvelta näkee tasan tarkkaan kaikki "salaiset" puhelimenräpläykset ja nenänkaivelut. Huvittavaa oli myös, ettei kyseillä kyselytunnilla puolueet juuri olisi voineet olla stereotyyppisempiä itseään: Keskusta kysyi maataloustuista, Vihreät ydinaseista, perussuomalaiset maahanmuutosta ja vassarit palkansaajien palkankorotuksista. Jälkimmäiseen kokoomuksen riveistä eräs kansanedustaja koki tarpeelliseksi useampaan otteeseen huudella "kuka maksaa, sinäkö muka".  Lisäksi mulla oli (kyseenalainen?) kunnia istua erään tunnetun poliitikon välittömässä läheisyydessä lehtereillä. Niin lähellä, että kuulin sen naureskelut. Erityisen pahalta tuntui spontaani räkänauri vastauksena kysymykseen "eikö maahanmuuton positiivisistä vaikutuksista voisi puhua joskus". No, ei liene kamalan vaikeaa päätellä minkä porukan henkilöstä oli kyse.

Ja tästä päästään siihen miksi mä olen eduskunnan keskusteluita  seuratessani välillä turhautuneena heitellyt popparia tietokoneen näytölle. Keskustelun taso eduskunnassa on välillä ärsyttävän huonoa. Kysymyksiin ei vastata. Ei, vaikka kysyjä selkeästi esittäiti kysymyksensä suoraan. Puhutaan jotain näennäisesti asiaan liittyyvää vähän siitä vierestä. Ei kuunnella mitä muut sanoo, vaan vastataan omien ennakkoasenteiden pohjalta. Osin kuuntelu liittyy myös siihen, ettei aiemmin mainittuja yliopistokentältä kuuluvia huolia opiskelijavalintauudistuksen suhteen olla haluttu kuunnella. Toinen esimerkikki voisi olla tää maahanmuuttokeissi. Oikeasti rakantevaa keskustelua maahanmuutosta ei käydä pelkästään numeroilla paljonko maksaa. Tulopuoli, merkitys kansantaloudelle vaikkapa lisääntyneiden työpaikkojen myötä, tulee niin ikään huomioda. Turvattomuuden rinnalla niin ikään on huomioitava kaikki se muu: erilainen osaaminen, motivoituneet työntekijät ja niin edelleen. Ja tietysti arvot: halutaanko me auttaa hädänalaisia silläkin uhalla, että se on jostain muualta pois. Silläkin uhalla, että yksittäiset ihmiset saattaa hyötyä "sinisilmäisyydestä" väärin perustein. On surullista, että tän suuntaisen keskustelunavauksen joku voi kuitata vain nauramalla päälle. Oikeasti kuuntelematta.

Tällä hetkellä ihan jatkuvan sidosryhmäreissaamisen lisäksi kuormittavimipa asioita on viikonloppumenot. Syksy on vujujen kulta-aikaa, ja mäkin elän tällä hetkellä vujuputkessa. Viimeiset kolme viikonloppua on mennyt vuosijuhlilla, eikä loppua ihan heti näy. Tän viikkoiset oli kuitenkin henkilökohtaisella tasolla lähiviikkojen vuosijuhlista merkityksellisemmät. Iso syy miksi mä esim. edariin aikanaan päädyin oli rakas tiedekuntajärjestöni Index. Että oli paikka, jossa törmäillä oman ainejärjestön ulkopuolisiin ihmisiin. Index ei oo oikeastaan koskaan lähtenyt mun sydämestä, ja oon monesti jälkikäteen fiilistellyt et se oli yksi parhaita hallituksia mihin oon eksynyt. Siksi on erityisen ihanaa, etten ilmeisesti mäkään ole täysin Indexin sydämestä lähtenyt, vaan mulla oli kunnia vastaanottaa korkeimman tason kunniamerkki.

Onneksi viikon päästä on vujujen suhteen väliviikko. Ei sillä etteikö hauskaa olisi ollut, mutta kyllä mä huomaan kaipaavaan vapaa-aikaa. Että saa vaan olla. Mun viikot on kuitekin tosi juoksemista: Johdonsemmasta junaan, junasta toimistolle ja pikapikaa vaatteiden vaihto toimistolla, koska kotiin ei ehdi, ja lopulta toimistolta vujuille. Ja jossain välissä nopea selfie, et on ees jotain eitärähtänyttä kuvamatskua blogin puolelle. Alla siis toki voisi olla myös yhteiskuva TYYn entisen koposihteerin Ville Niinistön kanssa, joka oli Indexin vujujen juhlapuhujana, mutta ne kuvat on niin suttuisia, että saatte tyytyä vain mun naamaan.